LUKU I
Revontuli katseli, miten liekit nuolivat puiden runkoja, kuinka ne muuttuivat mustaksi hiileksi ja katosivat taivashämärään. Jossain etäämpänä maa ärähti, kun sen pinta murtui kuin jokin yrittäisi sen sisuksista ulos, repisi sitä kahtia kuin tukehtuva ilman perässä. Miten oikukasta, että ilma oli näkymätöntä, revontuli mietti, että niin tärkeän voi olla näkemättä. Ja sitten kierähti kyljelleen, suoraan halki vesipatsaan, joka raivoten iski kohti taivasta.
Pikkuinen varpu ei tiennyt mihin oli sekaantunut. Ei tiennyt oikeastaan mistään, kun oli vain, seisoi siinä mihin oli siemenenä pudonnut. Tunsi lehdissään tulen lempeän lämmön jostain kauempaa ja värisi maan mukana, värisi niin, että ellei vihreä olisi ollut kasvanut siihen kiinni, olisi se jo varissut keoksi varvun juurelle. Ja sitten lämpö oli poissa. Oli tullut pakkanen.
Pakkanen laskeutui varvun ylle, puhalsi ensin sen päälle kylmän kiiltävän kerroksen, ja teki sitten tiensä syvemmälle, jähmettäen kaiken mihin koski. Ja kun ei enää ollut mitään mitä tutkia, jatkoi matkaansa. Taivaalla tanssi revontuli kaistapäistä tanssiaan, vesi paiskoi kivenlohkareita kallionseinään, hurjistunut maa kirkui revetessään ja varvun hento varsi katkesi. Sitten tuli liekki ja muutti sen tuhkaksi.
LUKU II
Mutta oliko tässä mieltä, havahtui tuli. Mutta se oli vain tuli, yhdenlainen ilmiö, ja mieletön. Tulen piti polttaa, koska mitä muuta tuli tekisi. Se oli ainoa minkä tuli tiesi, palaminen, ja niin kauan se palaisi kun olisi jotain, mikä palaa. Mutta oliko tässä mieltä. Tuli pysähtyi, loimusi auringon lailla keskellä ikiaikaista tuhoa eikä voinut muistaa, miksi edes oli siinä.
Metsä oli ensimmäinen, joka huomasi. Että tuli oli pysähtynyt. Ja kai se sen huomasi, koska metsää tuli poltti, kaskesi tuhovoimissaaan kaiken, mitä metsä ehti kasvattaa.
Ja sitten huomasi vesi, kun ei ollut enää sammutettavaa. Keskeytti pauhunsa ja pysähdytti virtansa ja rauhoitti aaltonsa, ja muuttui joksikin, millainen ei muistanut koskaan olleensa. Muuttui tyyneksi. Ja sen pinnasta revontuli näki itsensä. Kurittoman ja kiilusilmäisen, hervottomana pyörivän, eikä ollut tunnistaa, miksi oli tullut, ja viimeisenä oli pakkanen. Ei havahtunut, eikä yllättynyt, eikä tyrmistynyt. Seisahtui vain ja jäi niille sijoilleen.
Tässähän on hyvä, pakkanen tuumi, tuntui ihan omalta. Että kaikki ympärillä oli pysähtynyttä.
LUKU III
Maailmassa oli niin hiljaista, että se tuntui äänekkäämmältä kuin yksikään meteli ennen. Seisoivat siinä sitten hievahtamatta, viisi vahvaa, tuhovoimat ja elämänvoimat ja luonnonvoimat, eivätkä koskaan olleet olleet näin. Liikkumattomuus oli kuin vaitonainen sopimus, jota yksikään ei halunnut rikkoa, kun yksikään ei tiennyt mitä olisi sen takana.
Jos ulkopuolinen olisi katsellut, olisi se saattanut nähdä suuren rauhan tilanteen, mutta rauha oli kaukana, venytteli raukeasti siipiään jossain muualla.
Kun kaikki oli pysähtynyt, oli aikaa vaikea mitata. Aurinko ja kuu vuorottelivat, mutta sillä ei ollut vaikutusta, kun kesäkään ei uskaltanut häiritä arkaa mutta omituista tilannetta ja talvikin jätti nöyrästi tulematta.
Sitten revontuli ei enää kestänyt. Lakkasi sietämästä, lopetti pystymisen ja keskeytti jaksamisen ja välähti koko taivaan mitalta, värjäsi sen kirkkaanvioletiksi, kuin venyttäen vuosituhansia puutuneita raajojaan. Metsän latva humahti hieman, juuri ja juuri silminnähden, mutta muuten kaikki pysyivät liikkumatta.
Mutta jossain liikumattomuuden kohdassa oli tapahtunut jotakin. Oli tapahtunut väsyminen. Tai paremminkin väsymisen esiintuleminen, kun se varovasti, maaperää arasti tunnustellen ja hiljaisuuden turvin oli hiipinyt ulos suojastaan. Jatkuva taistelu tuli luonnostaan, mutta väsytti. Tuli alkoi hohkata. Metsä sulki silmänsä ja valmistautui palamaan.
Liekkiä ei kuitenkaan koskaan tullut. Tuli sen sijaan kolme sanaa, joita tuli itsekään ei odottanut sanovansa, ei ainakaan ääneen. Oltaisiinko hetki näin. Kun olen niin väsynyt. Ja metsä avasi silmänsä, vesi vaikeni, revontuli lakkasi loimotuksensa, ja pakkanen kimalteli vaiti auringon alla.
Tehtäisiinkö sopimus.
LUKU IV
Kutsuivat sitä Harmoniaksi. Sopimusta siitä, ettei voimista yksikään saisi olla toista voimakkaampi, tai heikkoina yksikään toista heikompi. Että jos vesi voisi huonosti, vettä autettaisiin ja Harmonia palautettaisiin, ja että jos Harmonia rikkoontuisi, syntyisi sen säröistä pahuutta, muistuttamaan siitä, mitä aika oli ennen Harmoniaa.
Miten voimme luottaa siihen, että sopimuksesta pidetään kiinni? vesi jylähti ja mittaili tulen paukkuvia kipinöitä.
Sille luodaan vartijat.
Tuli alkoi kasvaa ja kavahdutti pakkasen, joka vetäytyi kauemmas. Sen liekit piiskasivat pilvien pintaa ja humina tukahdutti alleen kaiken muun, ja lämpö vääristi maiseman taustaltaan. Tuli räiskyi ja rätisi, oli hetken kirkkaampi kuin aurinko itse – ja humahti sitten pieneksi, miltei hiillokseksi. Ja siellä, kekäleiden keskellä, värjötteli pienen pieni liekinkaltainen olento, miltei ääriviivaton.
LUKU V
Tulitonttu oli esitontuista ensimmäinen. Puhdasta energiaa, tulta tulesta itsestään, raakaa luonnonvoimaa ja tulen kuvaksi tehty. Ennen silmitön tuli katsoi pientä kuvajaistaan, nyt pieni itsekin, hädin tuskin kynttilänliekkiä suurempi. Vesi nyökkäsi, ehkä enemmän itselleen kuin toisille, ja alkoi pulputa. Se kuohui ja kuohui, kunnes oli valtameren kokoinen, nousi valtavaksi paadeksi ja huuhtoi edeltään taivaankin. Ja sitten, kuin kallioon törmäten, hajosi miljooniksi pieniksi pisaroiksi, jotka hajosivat miljooniksi pienemmiksi pisaroiksi, ja hetkeksi paksu usva peitti alleen koko maailman. Silmänräpäyksen pituisessa hetkessä usva tiivistyi ja syöksyi maahan, ja siinä, hennon udun ympäröimänä, oli veden pauhu ja peilityyni pinta, yhdessä pienessä hahmossa.
Vesi, pauhaava elämänvirta, oli nyt haalea pilvi revontulen rinnalla, ja katseli tulta uhmakkaana. Niin oli tullut olemaan esitontuista seuraava, vettentonttu.
LUKU VI
Revontuli hykersi ja ampaisi taivaanrannan poikki. Se alkoi vääntelehtiä, säihkyi ja välkehti ja repeili ja räjähteli, ja väänsi koko taivaan nurin ja kaikkiin tiedettyihin väreihin. Puiden rungot, maan kumpareet ja rantojen hiekatkin muuttuivat smaragdinvihreäksi, kuin koko maailma olisi ollut jalokivestä tehty, kunnes kirkkaus kiepsahti ympäri. Se jäi leijumaan keskelle taivasta jonain, mikä näytti siltä, kuin kaikki koskaan olleet revontulet olisi tiivistetty yhteen olentoon. Revontuli, enää hento hohde, katsoi revontulitonttua ylpeänä. Siinä oli tanssia vuosimiljoonista ja törmäysenergia auringosta itsestään. Äkkiä oli hyytävää. Pakkanen oli levinnyt kaikkialle.
Ilmankosteus muuttui huurreverhoksi, joka koteloi kaiken sisäänsä. Pakkanen ei antanut armoa, oli kuin jossain muualla ja pakasti kaiken, mikä suostui pakastumaan. Jos maailmaa olisi silloin katsonut kaukaa, se olisi näyttänyt hauraalta jääpallolta, yhdestä liian kovasta kosketuksesta miljardeiksi pirstaleiksi särkyvältä. Yhtä nopeasti kuin kaikki jäätyi, alkoi pakkanen vetäytyä – eikä se ollut kuin sulamista, vaan eräänlaista poistumista. Että se mikä vain hetki sitten oli ollut jäässä, ei enää ollut sitä. Pakkanen vetäytyi kaikkialta ympäriltään kohti suurta pakkaskidettä, täydellisen symmetristä miljoonine pienine sakaroineen, ja kiteen keskellä värjötteli pakkastonttu, kuin lasista tehty.
Metsä vain oli vaiti, tuuli lempeästi sen latvoja silitellen.
LUKU VII
Revontuli rojahti metsän oksalle ja painoi poskensa sen karheaa kaarnaa vasten.
Voi metsä. Sinussa on aina ollut syyt ja syyt.
Metsä hengitti, hengitti kaikkien puolesta, niin kuin se oli ikiajat tehnyt.
Ja sitten maa alkoi järistä.
Jäntevät vitsat, rehevät pensaat ja vuosituhansia paikallaan seisseet jättiläismäiset rungot taipuivat, kun niiden juuret työnsivät maata pois edestään. Juuristo oli tiheää ja paksua, kaikkialle haarautuvaa, kuin maanalainen universumi joka nyt oli noussut kaikkien nähtäville, auringon ja kuunkin, jotka se tapasi ensimmäistä kertaa. Siinä olivat maan juuret.
Ja sitten ne olivat poissa.
Yksin pehmeällä mättäällä tärisi pikkuinen hahmo, kuin happi tai valo tai elinvoima.
Harmonian vartijat olivat valmiit.
Sitten kaikki muuttui punaiseksi.
LUKU VIII
Kukaan ei tiedä mitä silloin tapahtui tai kuinka kauan se kesti, mutta kaikki muistavat, miltä se tuntui. Kuin olisi ollut lämmin, sisältä päin lämmin, ja pehmeää. Kuin maailma olisi päättynyt ja siirtynyt tilaan, jossa oli jäljellä vain rauha. Kuin valo olisi ollut niin kirkasta, ettei ollut olemassa yhtäkään kohtaa, mihin se ei olisi ulottunut.
Ja kaikki oli ohi.
Vesi näki sen ensimmäisenä, pienen punaisen. Istui kelottuneen männyn oksalla, heilutteli pikkuisia jalkojaan, katseli pää kallellaan kaikkea ympärillään silmät uteliaisuudesta välkkyen.
Sitten näki revontuli, vierähti vierelle.
Mistä tulit?
“Tulin rauhasta ja tulin rakkaudesta”, pieni sanoi ja kurotti kädellään revontulta, joka värähti.
“Tulin muistutukseksi ja kiitokseksi ja tiedoksi”, olento jatkoi ja silitti revontulta lempeästi. Sitten se katsoi ympärilleen, katsoi esitonttuja ja luonnonvoimia, voipuneita vahvoja. “Ja tulin sanomaan, että voitte mennä ja levätä. Kun meillä on luonnon voimaa ja maailmanpyöreää ja puun pehmeyttä, ja niistä teemme pieniä rohkeita, joilla on sydämessä hyvä ja pääasiana rauha, ja niitä teemme vahtimaan, että kaikki täällä säilyy tällaisena, kuin millaiseksi te tämän teitte tänä aikana, ja sitä tullaan sanomaan uudeksi aluksi, tai kukaan ei tule sanomaan, koska heille tämä on alku, koska tästä kaikki voivat aloittaa. Ja siltä maailma tulee nyt näyttämään. Pyöreältä. Eikä sellainen lopu.”
Ja sitten tonttu hiljeni ja maailma alkoi alusta.
Tonttujen tarina
juhlavuosi
Pässi. Jo vuodesta 1973.
Pässi on pyöreän pehmeä ja puun kova, lempeän lauhkea, salskeana seisten. Eikä aika siihen pysty, kun minkä se ajattomalle mahtaisi.
Tarina
Napista, puusta ja tottelemattomuudesta.
Kaikki alkoi pyöreästä muodosta. Ja eihän sellainen pysähdy. Kaija sen aloitti. Emmekä me aio lopettaa.
Joskus arki koostuu pienistä
Kuten näistä.
vastuullisuus
Suomalaista käsityötä ja suunnittelua.
Aarikalla uskotaan siihen, että suomalainen osaaminen, läheltä tulevat raaka-aineet ja toimitusaikojen nopeutuminen ja varmuus ovat asioita, joita Aarikan asiakkaatkin osaavat arvostaa. Onhan siinä puun sydän, ja Aarikan sydän.